Luonteikas kaveri

Edellisestä blogitekstistä onkin jo aikaa. Perheessä oli tässä pieni sairastapaus, joka sotki vähän elämää. Nyt tilanne on jo normalisoitumaan päin, joten ehdin kirjoitellakin.

Viiru on jo niin hyvin kotiutunut, että sen oikea luonne alkaa pikku hiljaa paljastua. Näytämme olevan tekemisissä erittäin taisteluhaluisen otuksen kanssa. Sitkeyttä on vaikka muille jakaa, esim. vetoleikeissä koira ei luovuta koskaan. Niinpä piti sitten oikein tutustua koirakirjasta siihen, miten taisteluhaluisen koiran kanssa pitikään leikkiä... Olemmekin koettaneet keskittyä leikeissä aivotoimintaa harjoittaviin leikkeihin taistelujen yms. sijaan. Toivottavasti näin pystyy tukemaan paremmin koiran tasapainoista kehitystä.

Pureminen on - pennuille tietysti luontaiseen tapaan - pop. Kaikki mahdollinen hampaiden ulottuvilla oleva tavara kelpaa purtavaksi. Niinpä esimerkiksi lasten on pitänyt opetella nostamaan kengät ja lelut hampaiden ulottumattomiin. Sitkeyttä ja taistelutahtoa osoittanee myös se, että Viiru kyllä irrottaa otteensa pureskeltavasta kohteesta ihan kiltisti, mutta koettaa hetken kuluttua, josko pureminen olisi tullut sallituksi... Tätä voikin sitten jatkaa vaikka kuinka kauan tahansa, ainakin siihen asti, kun mielenkiinto ohjataan johonkin muuhun.

Olemme koettaneet nyt viedä Viirua mukanamme mahdollisimman moneen paikkaan, jotta se tottuisi kaikenlaiseen. Autossa matkustaminen on jo ihan tuttu juttu, sinne osataan jo kiivetä kiipeä-käskyllä. Viiru matkustaa autossa yleensä takapenkin jalkatilassa. Nyt se rupeaa jo rennosti nukkumaan, kun auto lähtee liikkeelle - alkuun piti aina istua tai seistä.

Autolla on käyty monessa paikassa, mm. minun työpaikallani, Tampereen keskustassa (Hämeenkadulla ja Kuninkaankadulla), Mobilian liikennepuistossa ja mökillä. Viiru on usein alkuun hetken varautunut, mutta rentoutuu nopeasti ja on varsin itsevarma. Esimerkiksi Tampereen keskustassa koira kulki hetken tiukasti vierelläni, mutta muutaman minuutin jälkeen se kuljeskeli jo häntä itsevarmasti pystyssä minun edelläni. Mukavaa, että kauhean paljon pelottavia asioita ei ole vielä löytynyt. Pahin on tähän mennessä ollut käpytikka, joka yhtenä aamuna hakkasi katulampun metallikuorta. Siitä syntynyt ääni oli Viirun mielestä hir-ve-än pelottava, se kulki jalkani vieressä ja inisi. Hetken kuluttua ääneen sitten onneksi totuttiin, ja taas painateltiin häntä iloisesti pystyssä...

Puheautomaattina

Olin ihan unohtanut, millaista moottoriturpaa koiran kanssa oleminen vaatii. Huomaan olevani koko ajan äänessä, kun selitän Viirulle kaikenlaisia asioita. Olen sitä tyyppiä, joka juttelee koirille koko ajan. Edelliselle koirallemmekin selitin kaikenlaisia asioita, lähinnä mitä teen ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Olin vain tosiaan ehtinyt unohtaa tämän ulottuvuuden koiran kanssa elämisestä.

- - - - - - - - -

Tähän väliin kuva edellisestä koirastamme Voltista (Sateenkaaren Volare, 18.5.1999 - 12.9.2010). Siihen kun tulee aina välillä viitattua. :) Voltti oli rodultaan hovawart, eli kunnioitettavasti yli 11-vuotiaaksi, kunnes selkä sitten petti. Sai kuitenkin viettää ihan viimeiseen asti täyttä elämää. Tämä kuva on huhtikuulta 2009, jolloin koira oli melkein 10-vuotias.

- - - - - - - - - -

Mutta asiaan. Huomasin taas tänään höpöttäväni koiralle ihan mitä sattuu. Sain itseni kiinni mm. siitä, että perustelin koiralle, miksi laitoin terassin portin kiinni enkä siis päästänyt sitä pihalle yksinään. Kerroin, että "mä rupean katos imuroimaan, ja sitten en voi vahtia sua, ettet lähde mihinkään kauas". Pikkuisen tunsin itseni kyllä hölmöksi, kun huomasin, mitä puhuin. Viiru kyllä katseli nappisilmillään kauniisti ja oli ymmärtävinään...

Tänään kokeilin imurointia. Edellisen kerran imuroimme viime viikon perjantaina, juuri ennen kuin lähdimme hakemaan Viirua kotiin (ja siksi olimme vähän myöhässä pennun hakureissusta - huomasin ihan vähän ennen lähtöaikaa, että ehkä kannattaisi imuroida nyt eikä sitten, kun on tultu pennun kanssa kotiin...). Täytyy sanoa, että kyllä oli aikakin imuroida, aika paljon hiekkaa oli tullut Viirun tassuissa ja lasten kengissä sisälle asti.

Imurointi meni ihan mukavasti. Pikkuisen Viirua pelotti kovaääninen laite, mutta se tuli reippaasti tutustumaan paikallaan hurisevaa imuria. Kun sitten läksin imurin kanssa liikkeelle, Viiru pysyi lähellä, mutta kuitenkin kunnioittavan matkan päässä. Pari kertaa se yritti haukkua imurille, mutta lopetti heti, kun kielsin haukkumasta. Loppuaikana Viirua ei enää jaksanut koko imuri kiinnostaa ihan hirveästi.

Viiru on osoittautunut tähän mennessä luonteeltaan varsin rohkeaksi. Pikkuisen se ensin katselee asioita, mutta menee ihan hienosti sitten tutustumaan. Ihmisistä Viiru pitää ihan hirveästi, kaikki pitäisi moikata lämpimästi... Toisia koiria vähän arasteli aluksi, mutta nyt on ruvennut menemään rohkeasti myös niiden luokse - tosin aika vähänhän sitä vielä on koiria tavattu, kun rokotus on vasta ensi maanantaina, mutta tuttujen koirien kanssa on jo tehty tuttavuutta. Joka tapauksessa siis ihan mukavan rohkea pikkuotus tuo riiviö...