tiistai 29. toukokuuta 2012

Opeteltavaa riittää

Viiru on nyt saanut tottua taas kaikenlaiseen uuteen - pennun elämä on kyllä melkoista uuden opettelemista... Pentu oli eilen ja tänään muutaman tunnin hoidossa "mummulassa" eli vanhemmillani. Siellä on reilun vuoden ikäinen kääpiösnautseri, joten koiraseuraakin oli tarjolla. Tänään kaverina oli myös Viirua pari viikkoa vanhempi dandie dinmontinterrieri. Vauhtia kuulemma riitti, kun pikkuriiviöt vähän leikkivät - sellaiset kolme tuntia putkeen... Ilmankos Viiru olikin pikkuisen sippi, kun hain sen kotiin.

Uutta on ollut myös autoilun opettelu. Sitä on harjoiteltu jo sunnuntaista asti. Nyt autoilu sujuu jo hienosti. Viiru menee makuulle auton penkille, pötköttelee siinä rauhassa, tänään jopa nukkui kyydissä. Hienoa, että autoilu sujuu, koska kesällä pitäisi autoilla vähän pitempiäkin pätkiä.

Viiru siis nukkui koko iltapäivän ja alkuillan. Kello 19 jälkeen iski sitten riiviökohtaus: tärkeintä oli saada upottaa hampaansa johonkin, mieluiten ihmisen jalkaan tai käteen... Riiviökohtaukset ovat vähän rasittavia, koska naskalihampaat ovat terävät, ja toisaalta pentu ei tunnu kuulevan mitään, kun jahtaa kaikkea, mikä liikkuu tai ei liiku... Onneksi tämän illan riiviökohtaus on ohi, ja pentu on taas suloinen itsensä... :)

Yksi pennun omistamisen vaikeimmista puolista on ollut valokuvaaminen. Viiru on sen verran vilkas, että yleensä, kun yritän ottaa kuvaa ja saan tähtäimeen hienon ilmeen tai asennon, koira liikkuu juuri sillä hetkellä, kun painan laukaisinta. Niinpä kameraan tallentuu hännänpää, koiran takamus tai puolikas silmää...

Tässä pari esimerkkiotosta:




Näitä kamerassa riittää. Onneksi on sentään jokunen parempikin otos. Jatkan kuvausharjoituksia.


sunnuntai 27. toukokuuta 2012

Kotiutumista

Olen yllättynyt siitä, miten nopeasti koiranpentu voi sopeutua uuteen perheeseen ja tilanteeseen. Viiru tuntuu ottavan vaihtuvat tilanteet vastaan rauhallisen lungisti, turhia hötkyilemättä. Ensimmäiset päivät ovat kuluneet suorastaan liian hyvin... Pessimisti minussa arvelee, että tämä ei voi mennä näin helposti...

Ensimmäinen yö uudessa kodissa meni todella rauhallisesti. Viiru tuli ensin meidän sänkyymme jalkopäähän nukkumaan (kyllä, olimme lepsuja ja otimme pennun sänkyyn). Siitä se sitten jossain vaiheessa yötä vaihtoi minun puolellani olevaan vuodevaatelaatikkoon, joka toimii yleensä lasten varasänkynä. Siinä koira sitten pötkötteli rauhallisesti koko yön. Minä ja mies kyllä heräilimme aina välillä tarkistamaan, nukkuuko pentu tosiaan koko ajan... Herätys tuli seitsemältä.

Toinenkin yö meni mukavasti. Tällä kertaa Viiru etsiytyi vanhemman lapsemme, 9,5-vuotiaan pojan viereen. Se nukkuikin siellä klo 5.30 asti, mutta heräsi, kun poika kävi vessassa. Heräsin itse siihen, kun koira tassutteli makuuhuoneeseemme. Sen mielestä oli jo ihan hyvä aika herätä... Viirua riehututti kovasti, se ei olisi enää millään mennyt nukkumaan. Lähdin sitten sen kanssa pienelle aamulenkille, jotta saisin kierroksia vähän alas. Se tepsikin: viiden minuutin lenkin jälkeen pentu oli taas valmis yöpuulle - tällä kertaa minun jalkopäässäni. Saimme nukkua klo 7.30 asti.

Muutenkin pentu on kovin kiltti. Vilkas, toki, ja naskalihampaat ovat ikävän terävät. Mutta satunnaisia riehumiskohtauksia lukuun ottamatta olemme päässeet tosi helpolla. Asiat tehdään ulos (jos vain huomaamme viedä pennun pihalle), ruokaa odotetaan istuallaan, luokse tullaan, kun pyydetään. Kunniaa pitää tietysti koiran luonteen lisäksi antaa myös Viirun vauva-ajan perheelle, jossa on selvästi tehty mallikalpoista varhaiskasvatustyötä...



Tähän väliin taas vähän odotusmuisteloita.

Kävimme katsomassa Viirua toisen kerran vappua edeltävänä viikonloppuna. Pennut olivat kasvaneet hurjasti. Meininki oli aika kovempi kuin silloin, kun pennut olivat n. 3-viikkoisia. Painimista, ärinää ja edes takaisin juoksemista oli hauskaa katsella. 

Viiru ilahdutti meitä tulemalla ovelle vastaan, kun tulimme. Tuskinpa se meitä ensimmäisestä kerrasta muisti, mutta silti oli mukavaa, että se oma pentu oli ensimmäisenä ovella vastassa.

Oli ihanaa nähdä, miten pentu oli kasvanut ja vilkastunut. Tuntui vain ihan kauhealta jättää se vielä kasvamaan, kun muiden pentujen uudet omistajat hakivat lapsukaisensa jo kotiin... Me emme kuitenkaan pystyneet ottamaan Viirua vielä, koska se olisi joutunut olemaan heti päivisin yksin kotona. Siksi jouduimme vielä odottamaan... 

lauantai 26. toukokuuta 2012

Koirahaaveet ja niiden toteutuminen

Viiru saapui eilen. Viirun virallinen nimi on Trasseli Bilehile, ja se on rodultaan schapendoes. Viirun hankkimista harkittiin pitkään. Edellinen koiramme Voltti (Sateenkaaren Volare, hovawart rodultaan) kuoli vanhuuden vaivoihin syksyllä 2010. Pitkään meni surressa - vannoimme, että uutta koiraa ei tule. Pikku hiljaa viime syksynä alkoi tuntua siltä, että ehkä sittenkin.

Tällä kertaa halusimme vähän pienemmän rodun, jota lapsetkin voisivat pieniä matkoja ulkoiluttaa itse. Luonteen piti olla huumorintajuinen, avoin, utelias ja rohkea. Rodun terveys  oli myös tärkeää. Pitkän etsimisen jäkeen aloimme harkita schapendoesia.

Otimme yhteyttä lähellä asuvaan, mukavan tuntuiseen ja kasvatusideologialtaan meille sopivaan kasvattajaan. Kävimme tutustumassa hänen koiriinsa. Ihastuimme rodun energisyyteen ja hyväntuulisuuteen. Sitten piti vain odottaa...




Odotusta kesti maaliskuulle. Maaliskuun puolivälissä saimme ilouutisia: pennut olivat syntyneet 9.3., joukossa 3 narttupentua. Pääsimme tutustumaan pentuihin pääsiäisenä. Kaksi narttua oli vielä vapaana. Viiru oli pikkuisen isompi kuin toinen vapaana oleva narttupentu. Sen pää oli vähän leveämpi. Viiru myös tuli ensimmäisenä luoksemme. Kun kasvattaja vielä totesi, että Viirussa olisi enemmän näyttelyainesta kuin toisessa pennussa, valinta oli selvä. Vaikka emme mitään näyttelytähteä olleet hakemassa, ajatus oli, että jokusessa näyttelyssä olisi kiva käydä - ja aina mukavampi on mennä sievän pennun kanssa...

Haikein mielin jätimme pennut kasvamaan. Mukaan tuli sentään muutama valokuva.

Ennen tätä päivää on tapahtunut paljon. Odotuksesta lisää myöhemmin.