sunnuntai 27. toukokuuta 2012

Kotiutumista

Olen yllättynyt siitä, miten nopeasti koiranpentu voi sopeutua uuteen perheeseen ja tilanteeseen. Viiru tuntuu ottavan vaihtuvat tilanteet vastaan rauhallisen lungisti, turhia hötkyilemättä. Ensimmäiset päivät ovat kuluneet suorastaan liian hyvin... Pessimisti minussa arvelee, että tämä ei voi mennä näin helposti...

Ensimmäinen yö uudessa kodissa meni todella rauhallisesti. Viiru tuli ensin meidän sänkyymme jalkopäähän nukkumaan (kyllä, olimme lepsuja ja otimme pennun sänkyyn). Siitä se sitten jossain vaiheessa yötä vaihtoi minun puolellani olevaan vuodevaatelaatikkoon, joka toimii yleensä lasten varasänkynä. Siinä koira sitten pötkötteli rauhallisesti koko yön. Minä ja mies kyllä heräilimme aina välillä tarkistamaan, nukkuuko pentu tosiaan koko ajan... Herätys tuli seitsemältä.

Toinenkin yö meni mukavasti. Tällä kertaa Viiru etsiytyi vanhemman lapsemme, 9,5-vuotiaan pojan viereen. Se nukkuikin siellä klo 5.30 asti, mutta heräsi, kun poika kävi vessassa. Heräsin itse siihen, kun koira tassutteli makuuhuoneeseemme. Sen mielestä oli jo ihan hyvä aika herätä... Viirua riehututti kovasti, se ei olisi enää millään mennyt nukkumaan. Lähdin sitten sen kanssa pienelle aamulenkille, jotta saisin kierroksia vähän alas. Se tepsikin: viiden minuutin lenkin jälkeen pentu oli taas valmis yöpuulle - tällä kertaa minun jalkopäässäni. Saimme nukkua klo 7.30 asti.

Muutenkin pentu on kovin kiltti. Vilkas, toki, ja naskalihampaat ovat ikävän terävät. Mutta satunnaisia riehumiskohtauksia lukuun ottamatta olemme päässeet tosi helpolla. Asiat tehdään ulos (jos vain huomaamme viedä pennun pihalle), ruokaa odotetaan istuallaan, luokse tullaan, kun pyydetään. Kunniaa pitää tietysti koiran luonteen lisäksi antaa myös Viirun vauva-ajan perheelle, jossa on selvästi tehty mallikalpoista varhaiskasvatustyötä...



Tähän väliin taas vähän odotusmuisteloita.

Kävimme katsomassa Viirua toisen kerran vappua edeltävänä viikonloppuna. Pennut olivat kasvaneet hurjasti. Meininki oli aika kovempi kuin silloin, kun pennut olivat n. 3-viikkoisia. Painimista, ärinää ja edes takaisin juoksemista oli hauskaa katsella. 

Viiru ilahdutti meitä tulemalla ovelle vastaan, kun tulimme. Tuskinpa se meitä ensimmäisestä kerrasta muisti, mutta silti oli mukavaa, että se oma pentu oli ensimmäisenä ovella vastassa.

Oli ihanaa nähdä, miten pentu oli kasvanut ja vilkastunut. Tuntui vain ihan kauhealta jättää se vielä kasvamaan, kun muiden pentujen uudet omistajat hakivat lapsukaisensa jo kotiin... Me emme kuitenkaan pystyneet ottamaan Viirua vielä, koska se olisi joutunut olemaan heti päivisin yksin kotona. Siksi jouduimme vielä odottamaan... 

2 kommenttia:

  1. Hauska kuulla, miten teidän pentu tuli teitä ovelle vastaan - meille kävi sama juttu meidän pennun kanssa :-) Nähdäänkö kesäkuussa pentupainin merkeissä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nähdään ilman muuta! Jäin juuri kesälomalle, joten meille sopii melkein mikä aika vain...

      Poista